Gottfried Wilhelm Leibniz (1646–1716) tunnetaan yhtenä Saksan merkittävimmistä ajattelijoista, joka vaikutti suuresti filosofian eri osa-alueilla, matematiikassa ja historiassa. Filosofiaa Leibniz rikastutti monimutkaisella ja kypsällä rationalismillaan. Toisin kuin muut rationalistit häntä ennen, Leibniz antoi esimerkin kokonaisvaltaisemmasta universumista, jonka Jumala oli valinnut parhaana kaikista mahdollisista maailmoista. Tälle täydelliselle maailmalle on ominaista ääretön määrä yksinkertaisia substansseja, "monadeja", jotka ovat ei-spatiaalisia ja ei-temporaalisia kokonaisuuksia. Jokainen monadi on kuin peili, joka edustaa koko universumia sen omasta näkökulmasta.
Jotkut Leibnizin huomiota herättävimmistä väitteistä hänen töissään <em>Monadologia</em> ja <em>Théodicée</em>:
1) Kosmologinen todistus, jota Leibniz käyttää perustellakseen Jumalan olemassaolon. Leibniz väittää, että kaikella olemassa olevalla on riittävä syy olemiseen, eikä toisinpäin. Jotta voidaan välttää sattumien sarjan taaksepäin loppumaton ketju, on oltava olemassa jokin lopullinen substanssi kaikelle tälle monimuotoisuudelle, ja sitä me voimme kutsua Jumalaksi.
2) Todistus maailman täydellisyydestä. Jumala on kaikkivaltias ja kaikkitietävä, hyväntahtoinen ja vapaa maailman luoja. Kuvitellaan, että maailma voisi olla parempi. Jos tämä maailma ei ole paras kaikista mahdollisista maailmoista, niin joko Jumala ei ollut tarpeeksi mahtava saadakseen aikaan parempaa maailmaa, tai Jumalalta puuttui tietoa, tai sitten Jumala ei halunnut tämän maailman olevan paras. Kaikki näistä lausumista ovat ristiriidassa sen kanssa, mitä Jumala on.
3) Pahan ongelma. Leibnizin kritiikki osoittaa, että tämän maailman tuskan määrä ei perustele uskomusta siitä, että Jumala on luonut parhaan kaikista maailmoista. Leibniz esittää, että kärsimys on hyvä, koska se on osa Jumalan loppumatonta hyvyyttä. Pahuus on vain oman rajoitetun älykkyytemme tuotos. Älykkyytemme ei kykene ymmärtämään Jumalan luomisaikeiden todellista luonnetta. Kutsumme asioita pahaksi, kun niitä tarkastellaan erikseen, mutta ne saattavat olla hyviä suhteessa toisiin tapahtumiin ja prosesseihin. Lisäksi Leibniz väittää, että maanpäällistä ihmisonnea ei voida pitää standardina, jonka kautta maailmojen hyvyyttä pitäisi arvioida.
